Alkuvalmistelut
Edelliskesänä 2005 itärajaa pitkin ajellessani virisi ajatus, että voisihan sitä kokeilla ajamista tuolla toisellakin puolella. Reitti Helsingistä Imatran kautta pohjoiseen on mielenkiintoinen, mutta voisi se olla mielenkiintoinen myös Laatokan rantaa hipoen. Kartalta katsottuna matka ei edes näyttänyt kovin pitkältä, jos ylityspaikoiksi valitsisi vaikka Svetogorskin ja Värtsilän. Samalla saisi Uralin susi ulvaista tekomaansa rajojen sisällä. Siispä tuumasta toimeen ja kyselemään kuka lähtisi mukaan Laatokan meren rannalle. Heitin kysymyksen valitulle joukolle ja esisopimus oli pian solmittu. Oli aika ryhtyä selvittämään mitä se käytännössä tarkoittaa.
Onneksi tuttapiirissämme kokenut Venäjän kävijä, Mäkelän Hannu, jonka nimitimme erityisasiantuntijaksemme hankkeessamme. Hän toi reissultaan kartan, mutta se kattoi vain Leningradin piirin ja retkemme pohjoiseen osaan se ei yltänyt. Ostin Kaisaniemen Karttakeskuksesta Karjalan tiekartan mittakaavassa 1:800 000. Siinä tosissaan oli koko Karjala Laatokalta Vienan merelle ja paljon enemmänkin. Kovin yksityiskohtaiseen tarkkuuteen ei päästy, mutta tämä oli parasta mitä oli tarjolla.
Matkasuunnitelma
Kartalla matkaa oli mukava suunnitella. Päätimme ajella Imatralle ja yöpyä siellä. Aamulla menisimme rajan yli Svetogorskiin. Siitä eteenpäin reitti kulkisi Jääsken kautta Andreaan, sieltä kartalla pienemmän näköiseksi muuttuvaa tietä Sairalan kautta Räisälään ja jälleen hieman isompaa tietä pitkin Myllypellon kautta Käkisalmeen. Sen olimme varanneet ensimmäiseksi mahdolliseksi yöpymispaikaksi, mutta jossain vaiheessa oli optiona myös jatkaminen samana päivänä Laatokan rantaa pohjoiseen Kurkijoelle tai jopa Lahdenpohjaan asti, näissä paikoissa kun oli sängyn kuva kartassa. Lahdenpohjasta Sortavalaan, joka olisi ”pakollinen” pysähtymispaikka alueen suurimpana ja eniten palveluja tarjoava kaupunkina sekä todennäköinen yöpymispaikka. Karttaan oli merkitty monta palvelusymbolia Sortavalan kohdalle. Sortavalasta matka jatkuisi Ruskealan kautta Värtsilään, siitä rajan yli ja Kiteen ja Imatran kautta takaisin Helsinkiin. Rajantakaisen matkan osuus oli kartalla noin 300km. Matka-ajankohdaksi päätimme helatorstain tienoon. Siinä olisi sopivasti pidennetty viikonloppu reissua varten. Ja takaisin tullaan kun ehditään, eipä sitä enemmin ehdi. Toukokuun loppu on muutenkin mukavaa aikaa, tiet ovat sulat ja kelirikko alkaa olla jo ohi.
Joukkueen jäsenten määrä oli karsiutunut kahdeksi. Vesa suunnitteli lähtevänsä lainapyörällä: matkakohteen mukaa asiaankuuluvasti itäpelillä: vuoden 1951 mallia olevalla M-72:lla. Minulla oli ajopelinä Irbitin tehtaan 2000-luvun tuote Ural Wolf.
Pumaskat kuntoon
Toukokuun alussa aloitimme aktiivisen valmistautumisen. Se oli helppoa, kun Hannu toimi muistilistana ja avustajana. Viisumianomuksia täyttäessämme Hannu korosti, että esim. työnantajan tiedot ja ammatti ovat tärkeitä täyttää asiallisesti. Edelliset käynnit Venäjällä kysyttiin ja onneksi ne olivatkin passissa tallella, niitä vanhemmat reissut suuntautuivat
Neuvostoliitto-nimiseen valtioon. Otimme lyhimmän ja halvimman eli kertaviisumin, joka on voimassa 30 vrk ja oikeuttaa yhteen vierailuun. Hintaa viisumilla oli 50€. Vuosiviisumin näytti saavan alle 100€.
Matkustajavakuutuksia varten ei riittänyt kopio vakuutusyhtiön kortista vaan yhtiöltä tarvittiin erillinen todistus.
Seuraavaksi oli hoidettava pakollinen liikennevakuutus. Asia hoitui vaivattomasti lähettämällä täytetty kaavake ja kopio rekisteriotteesta eräälle asiaa hoitavalle yritykselle – näitä on pilvenpimein - ja pian liikennevakuutus saapui postiennakolla reilun kahden kympin hintaan toimituskuluineen. Otimme lyhimmän mahdollisen eli 15 päivän vakuutuksen.
Koska Vesa oli lähdössä lainapyörällä, liikennevakuutus oli otettava omistajan nimellä. Hannu muistutti, että on syytä ottaa haltijatodistus kyseisestä ajoneuvosta ja sellainen, että siinä leimoja riittävästi. Leimoilla on siis ihmeitätekevä voima. Hieman nauratti, mutta asiantuntijaa kannattaa uskoa.
Muita käytännön ohjeita
Bensanoston helpottamiseksi Hannu suositteli tähän sopivaa luottokorttia yhtiöltä. Parissa päivässä saimmekin kyseisen firman rekisterinumeroillamme merkityt kortit. Tässä vaiheessa lienee aiheellista sanoa pari sanaa siitä, kuinka Venäjällä tankataan. Ensin mennään huoltoasemalla - onkohan tämä sana paras mahdollinen - olevan kassakopin luukulle ja näytetään sormilla kuinka monta litraa tankataan. Kasööri tietää polttoaineen laadun siitä, millä tankilla mopot seisovat. Pienestä luukusta työnnetään rahat sisälle. Kasööri käynnistää pumpun. Tankataan. Kasoori sammuttaa pumpun, kun maksettu summa on valutettu tankkiin. Luottokortteja käyttämällä voi määrätyillä asemilla tankata suomalaiseen tapaan, ensin tankki täyteen ja maksu vasta sitten.
Rahaa saimme Hannulta vaihdetuksi etukäteen jonkinmoisen summan. Eurorahaa matkalle kannattaisi ottaa mukaan 20€ ja 50€ seteleitä. Rahanvaihtopisteissä lukee ”valjuta oblati”, tai jotain sinne päin. Visa-kortti oli luonnollisesti mukana, mutta ei ollut tietoa sen käyttömahdollisuuksista Laatokan rantamilla.
Lähtö lähestyy
Minulla oli ollut Wolfissa epämääräisiä kostealla kelillä esiintyviä sytytysongelmia kevään mittaan, mutta tulpat ja tulpanjohdot vaihtamalla ongelmat poistuivat. Susi vaikutti lähtövalmiilta. M-72 oli hieman mukavaa epävarmuutta luova elementti, sillä ei ollut ajettu lainkaan edellisenä kesänä ja Vesa otti siitä tyypit viikko pari ennen lähtöä. Viime tingassa koneesta oli kuitenkin kuulunut sellaista venttiiliperäistä ääntelyä, ettei sille lähtölupaa annettu. Niinpä suunnitelmiin tuli muutos: Vesa päätti lähteä jommallakummalla omista pyöristään.
Venäjän puolen liikennevakuutuskin olisi ehkä vaihtunut vielä joustavasti toiselle rekisterinumerolle, mutta lopulta hoidimme sen vasta eräässä Imatran Rajapatsaalla olevassa konttorissa. Se olisi hoitunut kai rajan toisellakin puolella, mutta emme halunneet suotta nostaa tehtävämme vaikeustasoa.
Monessa paperissa korostettiin allekirjoituksen tärkeyttä, muuten paperi ei olisi voimassa. Opin kirjoittamaan nimeäni kaikkiin mahdollisiin kohtiin eri papereissa niin, että aivan Nummisuutarin Eskon innokkuudella vedin puumerkkiäni. Tuulilasiin kiinnitettävälle tarralle emme löytäneet mitään paikkaa, meillä kun ei ole pleksejä mopoissa eikä kypärissä.
Helatorstai 2006
Elli-neiti teki meille hengissäselviytymispakkaukset. Pähkinä-rusina -sekoitus on evästä, jolla selviää pahojen paikkojen yli. Pussi joka päivälle ja sillä tehdään vaikka miten pitkiä kaukopartioreissuja. Tunnelma laskee kuin verensokeri, kertoo jo vanha sananlaskukin. Viime hetkiin asti oli pieni epävarmuus siitä, millä pelillä monen moottoripyörän loukussa ollut Vesa matkaan lähtisi. K oli karsiutunut kisasta viimeisellä viikolla ja parempi olikin, että venttiilit kilahtivat jo koto-Suomen puolella. Trumppa oli eräs mahdollisuus. Toinen oli Harley Davidson FL vm.1962.
Vesa oli kaikessa kiireessä asentanut jenkkimaasta tilaamansa HD:n magneton juuri ennen lähtöämme. Siispä tyylikkäästi liennytyksen hengessä lähdimme matkaan venäläis-amerikkalaisella parivaljakolla. Reissun aikana HD:n magneetto toimi ajossa mainiosti, mutta säädöt olivat vielä hakusessa ja käyntiin polkiessa tuppasi hiki tulemaan. Siispä ei poljettu vaan vähän tönäistiin. Sadan metrin juoksu täydet ajorensselit päällä pyörää työntäen saa hiet pintaan, vaikkei se ehkä ihan alle kymmenen menekään.
Helatorstaina iltapäivällä starttasimme Helsingistä nätissä säässä. Matkalla Imatralle tuuli oli välillä reipasta, eikä pelkästään edestäpäin. Pukarissa hörppäsimme hätäiset kahvit, sillä kahvitellessa sade ehti yllemme ja jatkoimme pikaisesti matkaamme poutaa kohti. Siitä kuurosta selvisimme lähes kuivin nahkoin eikä kumia tarvinnut vetää päälle.
Imatralla Kerkko juoksi satamassa vastaan ja hyppäsimme paattiin. Liisa ja Tero tarjosivat saunan ja ruuan. Naminami, että nieriä maistui hyvälle. Mökkikesänavauspäivä oli isännillämmekin ollut raskas, joten uni maistui varmaan kaikille aika hyvin.
Perjantai
Aamulla suuntasimme mantereelle. Rajapatsaalla hoidimme HD:lle Venäjän liikennevakuutuksen ja sitten jatkoimme rajalle jonottamaan. Jonoa oli vain joitakin satoja metrejä, mikä ymmärtääkseni oli vähän. Jonotusaika ei mennyt hukkaan, sillä edellämme olleelta pariskunnalta saimme hyödyllisiä neuvoja rajanylityskäyttäytymisessä ja muussakin. Hyödyllisisiä olisivat olleet nekin neuvot, joita emme enää tilanteen tullen muistaneet. Aikaa rajanylityksessä meni kuitenkin sen verran, että arvelimme tuskin Käkisalmea pitemmälle tänään pääsevämme. Olisimme kuulemma voineet kaksipyöräisillä ohittaa jonon kokonaan, mutta viitsineet hyvin alkanutta ja suhteellisen nopeasti etenevää jonotusta enää keskenkään lopettaa.
Venäjän puolelle päästyämme tankkasimme aika pian. Emme nähneet siellä sellaista asemaa, johon luottokorttimme olisivat kelvanneet, mutta emme kyllä kauan etsineetkään. Tankkaaminen sujui aiemmin kuvatun prosessin mukaisesti. Piti totutella bensan hintaan, joka oli noin puolet Suomen hinnasta ja vääntää se vielä rupliksi, että osasi antaa suurin piirtein oikean summan luukusta sisään.
Sitten lähdettiin ajamaan kohti Andreaa. Minä ajelin edellä, minulla kun oli sellaiset ylelliset lisävarusteet kuin taustapeilit. Sovittiin, että takanatuleva vääntää valot pois, jos tulee asiaa. Oli se melekosta tärryytystä vaikka olikin päällystettyä tietä, moneen kertaan päällystettyä.
Ajoimme alkuun erittäin varovasti ja paikalliset posottelivat meitä reippaammin, antoivat mennä ohi, olipa sitten mutkia tai mäkiä. Ainoan kerran ohitimme kokonaisen ryppään ylämäessä – säälien katsoimme tärinätestiä kun upouudet bemarit tutisivat rekan kyydissä. Jossain vaiheessa ylitimme Vuoksen. Harmillista kyllä maisemien katselua ei voinut paljon harrastaa, tärkeämpää oli katsella tietä.
Vesa ajeli pimeänä perässä. Pysähdyin ja kysyin mikä hätänä: ei hätää, ajovalo oli varmaan tärinässä kypsähtänyt. Vaihdoimme vetovuoroa. Vasta jonkin aikaa perässä ajattuani tajusin että HD:stä puuttui rekkari. Pieni tuumaustauon aikana todettiin, että kilven kannatinrauta ei ollut kestänyt tutinaa vaan kilpi takavalot mukanaan jäivät jonnekin alkutaipaleelle. Vastoinkäymisiä sattuu, emmekä olleet puuttuvasta takavalosta ja rekisterikilvestä huolissamme, tärkeintähän on että pumaskat on kunnossa. Takaisin ei enää ollut paluuta ja olisi ollut aika epätoivoista ajella pitkin karjalankunnaita penkkoja katsellen, kun tarkka putoamispaikka ei ollut selvillä. Johtohässäkkä oikosulkuineen korjattaisiin Käkisalmella.
Päätimme pitää uuden ajojärjestyksen. Arvelimme, ettei ajovaloista olisi niin suurta lukua, mutta rekisterikilvellisen on parempi ajaa takana. Vesalle tämä aiheutti hieman päänvaivaa, kun HD:ssä ei ole taustapeilejä, mutta nuori mies on notkea. Vesan HD:ssa ei ollut mitään turhaa ja jos oli ollut, niin nyt oli karsittu pois. Minun jäykkä niskani ei oikein olisi moiseen taipunut.
Olimme tehneet jo matkaa sen verran pitkään, että Andrean pitäisi olla käsillä. Tulimmekin risteykseen ja vilkaisimme karttaa: Kamennogorsk vasemmalla. Vaikka kyyrillisten kirjainten lukutaito oli olemassa, hieman hitaana vain, mutta se ei riittänyt. Oli opeteltava reitti uusiksi, Andrean venäläinen nimi on Kamennogorsk. Siispä unohdetaan tienviittoja katsellessa nuo vanhat suomalaiset nimet, uusi reittimme on: Svetogorsk – Lesogorskij – Kamennogorsk – Borodinskoe – Melnikovo – Kommunary – Priozersk. Ei vanhoja suomenkielisiä nimiä juuri tienviitoissa ollut. Tältä osin tilanne parani myöhemmin merkittävästi, kun siirryimme pohjoiseen Karjalan alueelle.
Andreaan eli Kamennogorskiin oli vielä joltisenkin pitkä matka, mutta tie oli ehkä hiven edellistä parempaa. Tai sitten tutinaan oli jo tottunut. Andreassa piti kartan mukaan kääntyä vasempaan ja saavuimmekin siellä Y-malliseen risteykseen, jonka vasenta sakaraa jatkoimme luontevasti sen pitempään miettimättä. Edessä piti olla muutaman kilometrin päässä risteys, mutta sellaista ei näkynyt. Ajoimme reippaasti eteenpäin hyvän matkaa, kunnes olimme jossakin taajamassa. Sitten kartan kanssa keskustelemaan paikallisten kanssa. Pari tyhjien kottikärryjen kanssa kuljeskevaa nuhjuista veijaria, joiden iloinen mutta hoitamaton olemus oli jotain sellaista, mitä Suomen puolella harvoin näkee, kertoivat meille paikkakunnan nimen, vaikkeivat onnistuneet sitä kartalta löytämäänkään: Lesogorskij. Mitä ihmettä, valehtelevat, lurjukset! Miten on mahdollista, että Andreasta ajamme takaisin Suomen rajaa kohti ja kohta oltaisiin tällä tiellä takaisin Svetogorskissa. Lyhyeksi jäi reissu ja Laatokka näkemättä.
Mieltä masensi, mutta nokka takaisin kohti Andreaa. Saavuimme Andreaan ja haarukoimme ympäristöä. Emme olleet enää varmoja vasemmasta ja oikeasta. Ajelimme paria pikkutietä varmistaaksemme, ettei reitti lähtenyt sieltä. Alkoi sopivasti sataa vettä oikein kunnolla ja jouduimme vetämään kumit nahkojen päälle. Tämä masensi mieliä vielä entisestään. Tämä suunnistustehtävä ei ollutkaan helpommasta päästä. Sateen pieksämä kylä oli tyhjä. Ajoimme tankille ja tutkimme karttaa, joka uhkasi muuttua askartelumassaksi. Sateen huuhtoessa kyyneleitämme etenimme seuraavaa mutkittelevaa soratietä. Parin kolmen kilometrin päässä tulimme risteykseen, jossa oli viitta ”Borodinskoe”. Olimme oikealla tiellä! Olivatkohan siellä Andreassa tienviitat tosiaan niin piilossa vai pahat hengetkö sokaisivat meidät, se minua jäi vaivaamaan.
Aurinko alkoi paistaa. Etenimme mutkaista soratietä ja mieliala oli kohentunut. Onneksi oli taskussa hengissäselviytymispakkaus pähkinä-rusinaa, ettei verensokeri päässyt alas. Soratie toi etenemiseen oman jännityksensä, eikä matkavauhti ollut kova, ajoin kakkosella paljon, välillä kolmosella, nelosella ei juurikaan. Sairala ilmestyi aikanaan, se ei ollut iso kaupunki ja sen jälkeen osasimme hyvin kääntyä Melnikovoon eli Räisälään. Lyhyillä alle kymmenen sekunnin rupattelutauoilla sovimme että Räisälässä syödään. Sairalan ja Räisälän välinen oli myös soratietä, mutta siinä oli erilaatuisia osuuksia. Oli pitkiä tietyö-osuuksia ja välillä hyviä vanhoja suhteellisen sileitä osuuksia, jotka päättyivät yllättäen. Jossain satunnaisesti näkynyt kuopan merkki tuppasi huvittamaan. Suuremmitta ongelmitta saavuimme Räisälään.
Kuvassa säveltäjä itse.
Ja sitten matkaan taas. Tienviitat näyttivät selkeästi tietä, kun muistimme että Käkisalmi on Priozersk. Tie muuttui hieman suuremmaksi ja oli päällystettyä, välillä varsin kelvollista. Ainakin nyt, kun meillä oli monenlaista vertailukohtaa matkan varrelta. Ohitimme Myllypellon seremonioitta ja saavuimme Käkisalmeen.
Katselimme kylttejä ja keskustasta löysimme sängyn kuvan. Hotelli löytyi ulitsa Kalininalta emmekä muuta enää etsineet. Paikka oli hintatasoltaan Suomen luokkaa. Reseptionisti neuvoi vartioidun parkkipaikan läheltä hotellia ja yritti myydä meille paikkakunnan kartan sikahintaan. Veimme mopot säilykseen, tositteeksi saimme kuitin, jossa oli tietenkin leima. Hotelli oli siisti ja asiallisen hyvä. Siellä oli majoittuneena useita suomalaisia. Vaihdoimme muutaman sanan vaasalaisen motoristiporukan kanssa, he saapuivat Käkisalmeen pohjoisesta, Sortavalan suunnalta. Kyselimme teiden kuntoa: huonot, tosi huonot tiet. Ei ollut helppoa odotettavissa huomisestakaan.
Majoittumistoimien ja pienen elpymisen jälkeen kävimme lyhyellä kaupunkikierroksella. Visalla sai seinästä rahaa. Istuimme baarissa ja katselimme karttojakin, mutta mitään löytöjä emme tehneet. Mitäpä tässä enää karttoja ostelemaan, kun on jo yksi, jossa on paikat Pietarista Muurmanskiin, Laatokka, Ääninen, Vienanmeri, melkein Arkangeli ja puolet Suomesta. Kyllä sillä Käkisalmessakin pärjää, kun kerran tänne on osattu. Karttaa tutkimalla alkoi Andrean eksymistemme arvoitus selvetä. Mitä ilmeisimmin olimme Svegorskista lähtiessämme alkuhuumassa ajaneet Jääsken ohi – siinä vaiheessa vielä ei Lesogorskij merkinnyt mitään – ja niillä tienoilla missä menimme Vuoksen yli, ei kenties olisi pitänyt mennäkään vaan olimme jo vääräällä tiellä, joka vie Viipuriin. Kun sitten lopulta käännyimme Andreaan menevälle tielle, olimme jo aika lähellä Viipuria, parikolmekymmentä kilometria. Kun sieltä ajoimme Andreaan, tulimmekin eri suunnasta kuin luulimme ja soppa oli valmis. Silloin se ei mahtunut pieneen päähän, mutta myöhemmin kartalta tutkittuna kyllä. Myös matkamittarin lukemat tukevat tätä teoriaa.
Hotelli edestä ja hotelli takaa
Sen verran tuli matkan varrella vettä Andreassa, että puhelintaskun vedenpitävyys tuli testatuksi. Eli ei siis pitänyt vettä ja puhelin ei toiminut kuin osittain. Ainakaan soittaa sillä ei voinut. Kannattaa jatkossa pysyä yhdessä, ettei joudu kaveri kokonaan hukkaan.
Pähkäilin vielä ennen uneen vaipumistani paikallista tiestöä. En tiedä kumpi oli lopulta pahempaa, soratie vai asfaltti. Asfaltti oli paikattu kymmeneen kertaan eikä saumoja ollut
siloteltu. Tiessä saattoi olla isoja jyrkkäreunaisia reikiä, joihin ei todellakaan tehnyt mieli päräyttää. Soratie ei parhaimmillaan ollut huonoa, mutta varoituksetta eteen tupsahtunut pehmeähiekkainen paikkauskohta aiheutti kyllä ylimääräisen adrenaliinipiikin elimistöön. Nimismiehen kiharaa saattoi olla kilometritolkulla, joskus melkein kymmenittäin. Ja jos yritti estää hampaanpaikkojaan irtoamasta ajamalla aivan tien reunassa, oli joka hetki vaarassa joutua irtohiekan heittämäksi. Oikealle kädelle piti sorateillä opettaa, että kahva on kuuma: poppapoppa, älä koske.
Mutta pian me vedimme Käkisalmella unta palloon samaan aikaan kun Suomessa Lordi villitsi kansaa Helsingin Kauppatorilla.
Paikannimiä matkalla Svetogorskista KäkisalmeenLauantai
Lesogorskij - Jääski
Kamennogorsk - Andrea
Borodinskoe - Sairala
Melnikovo - Räisälä
Kommunary - Myllypelto
Priozersk – Käkisalmi
Aamulla kävimme kysymässä mistä saisi aamupalaa, mutta suomea puhuva hotellin johtaja pahoitteli, että se olisi pitänyt tilata illalla. Se kuulemma luki selvästi jossakin respassa. Armeliaasti hän kuitenkin sanoi yrittävänsä järjestää meille jotakin. Saimmekin aamupalan, tsajua ja munakasta. Olisihan tuo voinut olla monipuolisempi, mutta tälläkin pärjättäisiin. Olin iloinen, kun saimme edes jotakin. Aamupalarituaaliin kuului poseeraaminen hotellinjohtajan kanssa valokuvassa, joka laitettaisiin kai tämän uuden tämän hotellin vieraskirjaan.
Päivä paistoi kauniisti. Kävimme katsastamassa Käkisalmen markkinat ennen kuiin lähdimme ajamaan eteenpäin. Torilla oli myytävänä kaikenlaista vaatetavaraa, mutta meille ei tarttunut mitään mukaan. Sitten haimme mopot säilytyksestä. Parkkipaikalla pyöristä osaltaan vastasi lyhyeässä liekassa ollut mahdottoman pahaääninen koiranrakki, joka jaksoi rähistä kaikille liian lähelle tuleville. Meidän pyörämme olivat turvallisimmassa paikassa aivan sen kopin vieressä. Pyörän luona piti liikkua varovasti, ettei nahkahoususta jää palanen piskin suuhun. Pakkasimme rensselit kyytiin ja sopivassa lähtöhiessä kaasutimme nokka kohti pohjoista.
Ajelinmme Laatokan rantaa ylöspäin, sen tiesimme auringon sijainnista, sillä itse Laatokkaa emme monestikaan nähneet koko reissullamme. Seuraava paikkakunta reitillämme oli Kaarlahti eli Kuznecnoe, jonka ohitimme sitä edes kummemmin huomaamatta. Meillä oli edessämme jännittävä rajanylitys, siirtyisimme Leningradin piiristä Karjalan tasavaltaan, ja mietimme kuinka tarkkaan vartioitu tuo raja mahtaa olla. Ajan myötä rajanylityspaikka tulikin, ja vartija huitaisi saman tien meille kädellään, jatkakaa. Tästä eteenpäin kartan ja kylttien lukeminen helpottui, kun paikkakuntien nimet ovat venäjäksi ja suomeksi samat. Helpottui teoriassa, mutta joitakin hankaluuksia silti jäi, kuten tulemme tuonnempana huomaamaan.
ainakin 98 oktaanista, mutta 95 oli parasta mitä näillä kulmilla oli tarjolla ja siihen oli tyytyminen. Uralin sudelle toki 92 olisi kelvannut, mutta Kurkijoelle ei olisi pitkä matka ja siellä on kartan mukaan tankkauspiste, joten ajellaan sinne. Koska olimme risteyspaikkakunnalla, viritin aivoihini valmiiksi Kurkijoen alkukirjaimet kyyrillisenä versiona.
Lähdimme ajamaan. Edessä oli risteys, jossa oikealle lähti tie, mutta siellä ei näyttänyt Kurkijokea olevan, vaikka monta paikkakuntaa siinä listassa oli. Siispä suoraan eteenpäin radan yli ja annoimme taas posottaa. Matkalla erkani pari pienempää tietä sivulle, mutta jatkoimme eteenpäin. Välillä oli kunnon nousuakin ja laskua, soratietä ja petollisia yllättäviä ”lentohiekkapaikkauksia”. Tulimme kylään, mutta mistään ei saanut kysymättä selville sen nimeä. Jatkoimme auringonpaisteessa eteenpäin, mutta auringon suunta herätti hieman epäilyksiä, ettemme vain menisi liikaa länteen. Lopulta tie muuttui pienemmäksi ja pienemmäksi ja kun epäiltiin, että on täällä joskus saattanut traktori ajella, käännyttiin takaisin ohitettuun kylään. Ihmisiä ei juuri ollut näkyvillä. Joku mumma käveli ohitse, mutta kartan päälle se ei tuntunut ymmärtävän mitään. Vesa pyörähti sitten kyläkaupassa kartan kanssa. Kauppa oli ollut sellainen kuin tosivanhoissa suomalaisissa elokuvissa, tiskillä vanha kassakone ja vaaka. Ei tullut silloin kyseltyä tarkemmin tuotevalikoimasta, kun oli muita murheita.
Naurattaa ja itkettää. Miten monta kertaa me onnistumme vielä eksymään. Mutta pikaisimpana huolena on tankkaaminen, näiden harharetkien jälkeen HD:n tankki alkaa olla melkoisen tyhjillään.
Kuvassa Rintalan kyläkauppa
Eipä siinä muu auta kuin ajella takaisin ja jännittää, riittääkö gasoliini. Pääsimmekin jo Hiitolaan ja ylittämämme rata oli siinä edessä, kun puutavaralastissa olevat vaunut työntyivät eteemme hitaalla vauhdilla. Pitkä oli juna. Vauhti pysähtyi kokonaan ja siihenhän se jäi. Jostakin sen aisti heti, että tuo ei tuosta tulisi vähään aikaan liikahtamaan. Nyt sopiva hetki viettää kiireetöntä laatuaikaa.
”Makasiinin luona junaa odotan, on pitkä matka …” 
Hiitolan R-KioskillaJuna lähtee liikkeelle ja tie on auki. Pysähdyksemme oli ehkä tunnin mittainen. Lähdemme ajamaan tankille, sinne missä jo käytiin. Ukot huutelevat neuvojaan, kun emme kääntyneetkään Sortavalaan. Tankkaamme ysikakkosta vajaat tankit ja lähdemme eteenpäin. Tällä kertaa käännymme oikealle tielle ja toden totta, kyltissä lukee kolmantena, alimmaisena Сортавала. En muista, mitä muut paikkakunnat olivat. Ukot seuraavat risteyksen luona etenemistämme ja heiluttavat kättään. Huudamme heille spasipaa ja harasoota ja ajamme eteenpäin.
Kurkijoella tankkaamme tankit aivan täyteen ja jatkamme matkaa Ihalan kautta eteenpäin. Lahdenpohjassa olemme päättäneet pitää ruokatauon. On mukavan helppoa lueskella paikkakuntien nimiä, kun ne ovat nyt kaikki tuttuja.
Vastaantulevan läntisen motoristin erottaa hetkessä paikallisesta. Koko olemus on erilainen: kypärä – tai sen puuttuminen, ajovarusteet, pyörä itse. Paikalliset pyörät ovat yleensä sivareita ja tutulla bokserikoneella. Kyydissä on usein kolmekin. Jos kuskilla sattuu olemaan kypärä, sen väritys on ties mitä ja todennäköisesti hihna auki. Missään tapauksessa se ei ole kokokypärä.
Vesalla on jälleen ajovalo pimeänä. Käkisalmella hän korjasi pudonneen takavalon johtohässäkän, eristi irtonaiset johdonpäät ja vaihtoi sulakkeet ja ajovalo toimi taas. Liekö nyt lamppu mennyt. Vesa ajaa edellä kun saavumme Lahdenpohjaan. Saapumisemme noteerataan tievarressa olevalla miliisin tarkistuspisteellä. Jotakin asiaa heillä tuntuu olevan ja amerikanpyörä herättää mielenkiintoa ennemmän kuin paikallinen valmiste. Tosin ei pelkästään meidän kannalta positiivista mielenkiintoa, sillä pikasakkohan sieltä tulee toimimattomasta ajovalosta. Sakko on sata ruplaa eli noin kolme euroa, joten taloudellisesti tämä kokemus ei ole raskas ja liittyy luontevasti siihen nöyrytysten ja nöyrtymisien sarjaan, joilla matkamme meitä kehittää. Myöhemmin selvisi, että tärinä oli irroittanut sulakkeen, joten ajovalo saatiin helposti kuntoon.
Jonkin verran meitä huoletti HD:n puuttuva rekisterikilpi. Siihenkin oli Käkisalmella tehty hätäapuratkaisu: A4-paperille mustalla sähköteipillä tehty ”väliaikainen rekisterikilpi”. Tämä vielä laitettiin muovitaskuun, joka oli tullut rajanylityspapereiden mukana. Koko komeus oli repun verkkotaskussa, josta se mielestämme riittävän hyvin näkyi perässätulijoille. Toki emme halunneet sillä herättää yhtään ylimääräistä huomiota, joten minä ajelin perässä.
Söimme disko-tyyppisen ravintolan yläkerrassa borsch-keittoa, josta oli punajuuri unohdettu kokonaan pois, mutta vaikka punaväri olikin haalistunut, oli soppa makoisaa. Tarjolla oli myös Lapin Kultaa.
Kuvat Lahdenpohjasta. Huomaa hieno väliaikainen rekisterikilpi
Kuvassa yllä Sortavalan pääkatua
Laatokan rannassaSortavalasta pohjoiseen
päätimme, ettemme jää mihinkään pikkukylään. Hitaampaan menoon tottunei
Matkamittarista selvisi, että olimme ajelleen Venäjän puolella 440 km. Alkuperäinen arvio oli 300km. Kannattaa siis käyttää kerrointa 1,5 kun arvioi matkan pituutta rajan toisella puolen. Ainakin, jos on yhtä tarkka kartta kuin meillä ja samanlainen taito lukea kyyrillisiä kylttejä. Ajan suhteen kerroin on suurempi samoin kuin polttoaineenkuluksen suhteen. Matkan saldoksi jäi ainakin se opetus, että Suomessa ei ole huonoja teitä missään.
Kiteelle oli muutama kymmenen kilometria, ajelimme sinne ja otimme hotellista huoneen. Taisi olla jopa hivenen käkisalmelaista halvempi.
Sunnuntai
Sunnuntaiaamuna satoi rankasti kun ajelimme Kiteeltä etelään. Sadepisarat iskeytyivät raivoisasti kasvoihin ja ajoinkin suuren osan alkumatkasta toinen hanska naamalla. Punkaharjun kohdalla sade lakkasi ja maisematien saattoi ajella jo kuivassa säässä. Lappeerannassa nautimme kahvit ja piirakat idyllisessä Majurskan kahvilassa. Aurinko paistoi lämpimästi, kun pakkasin sadekamppeet. En pukenut niitä päälleni enää koko kesäkautena, jota jatkui tänä vuonna aina uudenvuodenaattoon asti.
Kotimatkalla ajoimme Porvoon tuomiokirkon ohi. Joku humalainen hullu poltti sen tulevana yönä. Me saavuimme Kehä III:n itäiseen päähän myöhään sunnuntai-iltapäivällä ja erosimme omille kaistoillemme. Lenkki oli heitetty.
