Pitkästä ja raskaasta ulkomaanmatkasta toivuttuani (kahden päivän reissu Tartoon) olin helteisenä sunnuntaiaamupäivänä valmistautumassa Suden kanssa tehtävään itäisen Suomen kiertueeseen.
Ajattelin, että Suden pitää totutella Suomeen itärajan tuntumassa, ettei Uralin kaipuu kasva liian suureksi. Aamupäivä vaihtui nopeasti iltapäiväksi ja vasta kahden tienoilla sidoin turhan suureksi kasvanutta varustesäkkiä pelkääjän penkille. Sitten matka pääsi alkamaan.
Kuvassa Susi - Ural Wolf - Mecanis Lupus
Kannelmäki jäi taakse mittarin lukeman ollessa vielä alle 600 km. Suurin osa siitä oli pääkaupunkiseudun paikallisliikennettä yhtä Porvoon käyntiä lukuunottamatta. Nyt oli initiaatioriitin paikka – pitempi tanssi Suden kanssa.
Nahkojen välissä oli vain teepaita ja kalsarit, kun ajelín Hämeenlinnantietä pohjoiseen pain ja käännyin sitten Mäntsälän suuntaan. Tuusulassa moikkasin vanhaa kaveriani Askoa ja joimme helteessä viinerikahvit. Edellisen käynnin aikaan vettä tuli kaatamalla, nyt oli toisenlaista. Sitten matka jatkui Mäntsälän kautta Lahteen moottoritietä vältellen ja edelleen Heinolaan, jossa tankkasin ensimmäisen kerran. Sitten reitti ohjautui Hartolan ja Kangasniemen kautta Varkautta kohti. Tankkasin Maaveden Pahkatuvalla lähellä Varkautta. Vaikka oli jo ilta, ei ollut kylmä. Paikka oli kiinni, joten itseäni en tankannut, mutta eipä Varkauteenkaan enää ollut pitkä matka.
Varkaudessa ajelin vanhan kaverini Jussin asunnolle ja kannoimme rensselit sisälle. Kilometrejä oli päivälle kertynyt noin 380. Kello oli varmaankin jo yli yhdeksän. Jonkun ajan kuluttua käppäilimme Jussin kanssa keskustaan etsimään jotakin mestaa, josta saisi vähän purtavaa ja tuopposet päälle. Mutta koska oli sunnuntai-ilta, kaikki pizzeriat ja sentapaiset olivat päättäneet jo mennä kiinni. Juottola oli auki, mutta sieltä ei saanut purtavaa. Vasikka voi elää juomalla, mutta mulli ei. Onneksi Nesteellä oli vielä yksi pizzan neljännes ja pahin nälkä taittui. Myöhemmin kävelimme vielä kauempana sijaitsevaan laulujuottola Rammariin, jossa väki ei näyttänyt kohta koittavasta maanantaiaamusta kuulleensakaan, karaoke kaikui väliin komeastikin. Rammarin luona olevalta nakkikiskalta sai mainion mehukkaan lihapiirakan, jonka avulla jaksoi makoisasti nukkua maanantaihin.
Sateinen maanantai
Maanantaiaamuna oli koleaa ja Sutta startatessani tippui muutama pisarakin. Lähdin kohti pohjoista ja pisaroita tuntui tulevan jo enemmänkin. Leppävirralla poikkesin keskustaan ja päätin samalla pitää lounastauon; johan matkaa oli tehtykin. Sitten valitsin jatkosuunnakseni Kallaveden itäpuolen ja suuntasin kohti Vehmersalmea ja Riistavettä. Väliin tuli pisaroita, mutta en vaivautunut sadepukeutumaan. Olin Soisalossa, mutten mitenkään huomannut sitä saareksi.
Ajelin pieni mutkikkaita teitä, joilla päällyste oli paikoin pahasti ratkeillut. Tihmominen yltyi. Tulin risteykseen, jossa lopulta pysähdyin ja vedin sadehousut jalkaan. Muistinvaraisesti, karttaa katsomatta jatkoin matkaa, ja hämmästyin, kun huomasin tulleeni lossille. Puomi oli auki ja valo näytti vihreää, joten kyytiin vain. Edellisestä lossimatkasta Manamansalossa olikin jo viisi vuotta.
Puutossalmea ylittäessä kaivoin kartan esiin ja totesin, ettei tarkoitukseni ollut ollut näin pian palata Kallaveden länsipuolelle, mutta menköön. Lossilta päästyä satoi jo reilummin, ja kohta laskin takana tulevan autojonon edelleni siirtyen pysäkille pukeutumaan. Sadepisara iskee leukaan yllättävän lujaa kahdeksankympin nopeudessa, eikä se yleensä tule yksin.
Kuvassa Puutossalmen ylitys
Kaivoin säkistä pistämättömän sadetakin sekä tuliterät sateenkestävät hanskat ja tovin tunsin itseni täyteen topatuksi. Matka jatkui kohti Kuopiota, mutta pysyttelin poissa moottoritieltä. Niinpä ajoinkin kaupungin keskustan kautta, vaikka ihan sekään ei ollut tarkoitukseni. Satoi, enkä nauttinut tästä kaupunkireissusta, vaan olin tyytyväinen kun kaupungin pohjoispuolella pääsin kääntymään Outokummun suuntaan.
Ajelin sateessa Riistavedelle, jossa tankkasin ja tutkin karttaa.
Mieleeni tuli erään suomalaisen suurmiehen kiveenhakattu profiili, jota päätin käydä katsomassa. Suuntasin Muuruveden kautta mukavia ja mutkavia pikkuteitä pitkin kohteeseeni ja parkkeerasin pyöräni torille. Nyt oli aika hyräillä mukaellen vanhan kansanlaulun sanoja: “Juankoski, here I am”.
Kuvassa Kekkosen patsas Juankoskella
Pyöreän torin kulmalla olevassa konditoriakahvilassa nautin kahvin munkin kanssa. Tarkkailin varustustani, kaikki oli muuten mukavasti, mutta saappaat olivat märät myös sisäpuolelta. Laiskuuteni sadepukeutumisessa kostautui; säkissä olisi ollut lateksiset kalossit saappaiden päälle vedettäväksi. No, eipä niitä enää kannattanut laittaa. Tutkin karttaa ja päätin suunnata kohti Nurmesta Säyneisen kautta, Nilsiän Lastukoski jäisi tällä kertaa näkemättä. Tie näytti kartassani todella pieneltä. Sitä se oli myös luonnossa: kelirikkoinen soratie sai tällaiseen tottumattoman mopokuskin jokseenkin jännittyneeksi, mutta lyhyeksi tuo luikertelu lopulta jäi. Susi tuli kuraiseksi, mutta kohta oltiin taas öljysoralla. Nurmeksen ohitin liikennevaloissa pysähtymättä ja matka jatkui Kuhmoa kohti. Alkoi olla vilpoisaa, minulla ei ollut nahkapuvun alla kuin teepaita ja lyhkäset kalsarit, mutta sadevarustus päälla piti tuulta ja lämmitti. Sukat olivat kosteat, mutta matkaakaan ei ollut paljon jäljellä, kun pysähdyin Pohjois-Karjalan ja Kainuun rajalla pienelle tauolle. Ja kun mittariin oli kertynyt reilut kolmesataa olinkin jo Kuhmossa tankilla tutulla Nesteellä.
Ja sitten kyläkierros: tämä on sellainen paikkakunta, ettei täällä ole tarvinnut nälässä olla. Meni minne vain, aina on tarjolla kahvia, teetä, pullaa, piirakkaa, lihakeittoa, savukalaa, ruista,
rönttöstä. Mutta minulla onkin täällä kotikenttäetu, joka palaavalle tuhlaajapojalle annetaan.
Kuva: Tauko Kainuun rajalla
Pari päivää paikallaan
Matkan teko jäi nyt parin päivän ajaksi, ja mittariin kertyi paikallisajosta parisen sataa.
Kelikkoisella soratielläkin tuli taas ajettua ja siinä todellakin on oma jännityksensä joka ei vielä muutaman kilometrin matkalla varise. Ja kun ei satanut, mutta tuuli, kengät kuivuivat. Suden kanssa liikkuessa tietystikin tuulee aina - vastaan.
Kuhmossa aurinko paistaa risukasaankin
Aurinkoinen torstaipäivä
Oli aika lähteä etelää kohti. Kymmenen aikoihin aamupäivällä poika jätti vanhempiensa kodin ja kaasutteli kohti Nurmesta. Aurinko paistoi, mutta oli tuulista eikä muuten kovin lämmin. Hylkäsin oikotien Lieksaan, koskapa siellä on kai vieläkin reilunmittainen sorapätkä välissä ja päätin ajaa Pielisen länsirantaa. Kolilla en ollut käynyt sitten vuoden 1980, joten oli aika piipahtaa siellä. Vuolukivialueen jälkeen Kolin risteyksessä pidin tankkaustauon ja kuskillekin maistui kuuma tee hunajan kanssa. Ajo oli ollut vilpoisaa ja lisäsin varustusta nahkojen väliin. Sitten ajelin Kolille, mutten sentään ihan huipulle asti. Sinne pääsi nyt hissillä.
Minä tosin kiipesin jalan ja kylmä oli tiessään, posket punottivat. Katselin kansallismaisemaa, jossa näkyi vielä luntakin. Kyltti oli varoittanut jäätien jo olevan poikki, joten tästä suoraan Pielisen itäpuolelle ei ollut enää asiaa. Alas tajusin jo tulla hissillä.
Kuva: Koli - maisema, josta melkein kannattaisi tehdä maalaus
Matka suuntautui Joensuuta kohti, jonka kuitenkin ohitin joutuisasti samoin kuin kammottavan kyltin: Hukanhauta. Seuraavaksi halusin tarkistaa, onko Kiteellä kirkasta. Juuri kun Kiteen kyltit tulivat esiin se alkoi. Ensin muutama pisara, sitten kova kuuro. Oli pakko pysähtyä kaivamaan sadevarusteita. Tällä kertaa päätin vetää täyden varustuksen heti kerralla päälleni. Menihän siinä aikansa, kun sain lateksisuojat vedettyä saappaiden päälle ja olin muutenkin vedeltä suojassa. Sen verran aikaa, että taas oli Kiteellä kirkasta. Kaivoin repusta isäni savustaman kiloisen kuhan ja istuin penkalle evästämään. Hyvää oli ja kohta janotti. Ajelin Kiteen keskustaan, mutta kirkkaan asemesta kelpasi perinteinen keltainen Jaffa janon sammuttajaksi. Aurinko paistoi, mutta sisukkaasti pidin sadevarusteet päälläni, kun jatkoin seuraavaksi kohteeksi valitsemani Kerimäen suuntaan. Kirkolle oli päästävä.
Aurinko paistoi komeasti, kun saavuin Kerimäelle. Hellitin sadevarustusta sen verran, että takin otin pois, mutta housut ja kalossit annoin olla. Tankkasin suden ja katsastin kirkon. Komea se oli ja iso. Ei noin iso kirkko mahdu yhteen kuvaan. Mutta eteenpäin oli päästävä. Tarkoitukseni oli ehtiä Imatralle iltaseitsemäksi katsomaan kosken kuohuja.
Koskaan en aikaisemmin ollut onnistunu olemaan Imatralla iltaseitsemältä. Mutta tämän Kerimäen kiepautuksen tarkoitus oli myös nähdä Punkaharjua ja sinne suuntasin mukavasti mutkittelevaa päällystetietä pitkin.
Kuvassa yksinäinen susi Kerimäen kirkon luona
Punkaharjulla pysähdyin Retretin kohdalla ja tuumiskelin missä mahtaisi olla se leirintäalue, jossa telttailimme 1978 Punkarokissa, jolloin punk oli vielä uusi – punk-a-rock. Vilkuilin kelloa ja totesin, että kosken kuohuihin ei ole liiemmälti aikaa. Ja niin siinä kävi, ettei hätäilemällä tule kuin… Ajoin vahingossa isoa tietä, ja harjutie jäi ajamatta. No, toisella kertaa sitten. Annoin suden posottaa kohti Imatraa reilumpaa vauhtia, siis satasta, ehkä jopa allekin. Kultakiven leirintäalueen kyltti vilahti ohi ja siitä muistin, että se leirintäalue jota kaipasin, ei ollut Kultakivi.
Imatra läheni miellyttävässä ilta-auringon paisteessa, tunsin itseni virkeäksi kun mukavassa takanojassa viiletin jalat ojossa eteenpäin. Imatra läheni, mutta kello läheni seitsemää vielä nopeammin. No, toisella kertaa sitten, totesin kosken kuohuista, ja valitsin teistä hitaamman. Tällä kertaa Imatra onnistui nolaamaan minua hiukan. Ajoin eteenpäin ja huolestuin, että kohteeni olisikin Svetogorsk, kun en Imatra-kylttiä onnistunut näkemään. Aeimmin olin osannut Valtionhotellin tuntumaan automaattisesti. Tottahan Susi yritti viedä minua itärajaa kohti, mutta minulla ei ollut passi mukana. Tuskin hammasharjakaan, lomallahan tässä oltiin. Pysähdyin risteyksessä ja tutkin karttaa. Karttani oli sen verran ylimalkainen, ettei siitä ollut tässä apua. Käännyin sivuun Svetogorskiin vievältä tieltä. Ajelin sinne sun tänne enkä missään nähnyt kylttiä “Keskusta”, löysin mm. Maratonmiehentien, joka tietysti innosti minua suuresti, teollisuusalueen ja paljon omakotiasutusta ja aloin olla jo varma, että Imatraa ei olekaan sellaisena kuin oli muistoissani, että Imatra onkin pelkkä myytti joka elää niin vahvana, että minäkin olen kuvitellut Imatralla joskus käyneeni. No silloin juuri ilmestyi jotakin tuttua, katu, jossa niin vaikuttavat hidastustöyssyt, etten ole koskaan missä sellaisia nähnyt ja minulla sentään on kokemusta jos jonkinnnäköisista kelirikkoteistä, keväthangista, mukulakivikaduista, Lombart Streetistä, mopolla kevättulvienaikaan ylitetyistä vuolaista virroista, kajaanilaisista vääräään suuntaan ajetuista yksisuuntaisista teistä, ihan vain muutamia mainitakseni. No, siinähän se Valtionhotelli oli komeana. Eikä kello ei olisi ollut vielä seitsemää, jos ei olisi ollut kesäaikaa.
Ajoin hotellin parkkipaikalle ja riisuin lopultakin lopunkin sadevarustuksen. Sitten soittelin numerotiedusteluun ja kyselin paikkakunnan hotelleja. Minulla oli epäilys, että Valtionhotelli ei olisi säästäväisen miehen mieleen. Päädyin annettujen numeroiden ja lyhyen keskustelun paikallisen pariskunnan kanssa siitä, millä suunnalla ja kuinka kaukana majoituspaikat sijaitsevat rajapatsaalaiseen Anna Kern Hotelliin, joka oli vajaan kahden kilometrin päässä. Siinä puhellessamme virolainen turistityttö oli ennättänyt hypätä Suden satulaan ja selitin hänelle suomeksi tai englanniksi, että ei kannattaisi nostaa pyörää pystyyn sivutuen varasta, silloin se nimittäin automaattisesti ponkaisee ylos ja siinä sitten ollaan joko pitelemässä pyörää pystyssä koko ilta, kun tottumattoman on vaikea tukea jalallaan löytää samalla kun pitää kolmattasadan kilon painoista menopeliä, joka todennäköisesti sitten kaadetaan niille sijoilleen. Eikä siinä ole edes kaatumarautoja, niin etten vielä itsekään ole ilennyt sitä mennä kaatamaan. No, sekin aika tullee. Ei tyttö ymmärtänyt, mutta kyllästyi leikkimään.
Soitin Anna Kerniin ja kohta Susi jolkutteli Rajapatsaalle päin. Tänään oli mittariin tullut hieman yli viisi sataa kilometria. Hotelli oli vaatimaton kaksikerroksinen rakennus, jonka alakerrassa oli kuppila. Toisella puolen katua oli samanlainen. Eikä niitä kuppiloita erota toisistaan muu kuin Ensonkatu. Meluisa joukko kiskoi bisseä terassin pöydässä. Menin sisään ja ilmoittauduin. Portieri, joka oli samalla baarimikko ja paikan yleismies sekä omistaja kenties, antoi avaimen lomakkeen täytettyäni. Kannoin matkasäkin ja työkalurullan huoneeseeni ja samalla jo puoliksi lupauduin katselemaan terassin pöytäseurueen taiteiliksi esittäytyneen kaverin hiilipiirroksia, kunhan sopiva hetki tulisi. Kävin suihkussa ja tunsin itseni virkeäksi kävelemään takaisin keskustaajamaan. Hannulta saamani vihjeen mukaan Imatralla kannatti syödä Buttenhoffilla. Jos olisin ehtinyt lukea saman päivän Hesarista Carl Henningin kolumnin laadukkaiden ravintolapalvelujen saamisen vaikeudesta hiemankin epäordotoksiseen aikaan, olisin saanut saman suosituksen. Siinä kirjoittaja maistelee kuhaa á la Russe suosikkiravintolassaan, Imatran Buttenhoffilla.
Buttenhoff oli helppo löytää. Origona minulla oli Valtionhotelli ja Kauppakatu (Kajaanissa nuoruuttani kuluttaneena kaikki keskeiset kadut ovat minulle Kauppakatuja) alkoi siitä läheltä. Siinä se oli. Ruokalistasta silmään pisti
Vorschmack, enkä voinut vastustaa kiusausta. Vorschmack kaiketi on venäläistä alkuperää, tajusin myöhemmin samalla kuin senkin että hyvin paljon venäläisyyttä Suden kanssa kulkemiseen näytti liittyvän. Vorscmack oli mainiota ja kyytipoikana minulla oli saksalaista olutta. Vorschmack on jotakin sukua
Haggisille (kirjoitan nämä nyt tarkoituksellisesti isolla alkukirjaimella – kysymys on isoista asioista) jota olen pariin otteeseen nauttinut vajaat kolme vuotta sitten paikallisissa oloissa. Kohta olo oli leppoisan kylläinen ja teki mieli pötkähtää pitkälleen johonkin sohvalle, Suorastaan väsytti, mutta en halunnut tällä vielä kuitata iltakierrosta, vaan katsastin Kauppakadulla (olikohan se kadun oikea nimi Koskenparras) sijaitsevan irkkupubin whisky-valikoiman. Kapea siivu Islayn savuista hitaasti nautittuna täpösen täydessä paikassa. Siinä sivussa kyllä paikallinen motoristi ehti tarjoamaan yhden samalla kun kertoi rekisteröineensä Suden saapumisen paikkakunnalle ja kysyi mikä se oikein on. Kerroin mielelläni samoin kuin lasini silloisen sisällön alkuperäpaikan tiestön kunnon syyskuulta kolmen vuoden takaa kävellessämme karhunvatukoita maistellen lampaiden määkiessä iltapäivän lähes helteisessä auringossa
Ardbeg-kierrokselta Lagavulinin ja Laphroaigin kautta Port Elleniä kohden. Kaveri kertoi tunteneensa noita paikkoja kielellään. Pian kuitenkin olin taas matkalla Rajapatsaalle. Huoneessani tuntui aikaa sitten poltettujen savukkeiden tunkkaisuus, joka olisi herkempää saattanut vaivata, mutta minulle riitti nyt, kun se oli kompensoitu huoneen hinnassa. Vaivuin uneen.
Sadetta ja paistetta perjantaina
Aamupala oli sovittu yhdeksäksi. Sinne mennessäni isäntä vaihtoi kohteliaasti venäjänkielisen tv-kanavan suomalaiseen. Aamupala oli asiallinen ja riittävä. Muitakin asukkaita hotellissa oli ja aamupalatilan kanava vaihtoi taas kansallisuutta. Ulkona kehitteli sadetta. Menin pakkaamaan ja valmistauduin pukemaan sadeasun jo lähtiessä päälleni. Kello kymmeneltä starttasin Suden ja sade oli yltynyt jo reippaaksi. Päätielle päästyäni huomasin vaikeaksi pitää yllä kahdeksankympin nopeutta takana jyräävän rekan edessä: sen verran kipeästi pisarat iskeytyivät nenään ja leukaan, sen verran nopeasti piti hanskan aina heilahtaa kookkeleita pyyhkimään, että näkyvyys säilyisi edes jonkinlaisena ja sen verran oli vettä tiellä, että ajolinjoja ei halunnut valita ihan miten sattuu. Matka oli tuskaa Lappeenrannan tienoille asti, mutta sitten alkoi selkenemään.
Ajatukseni oli ollut ajella Kaakonkulman, Virolahden kautta, mutta olikohan ajolasit vai ajatukset taas huurussa, kun risteys lipsahti ohi, enkä takaisin viitsinyt palailla. Taavetissa tankkasin ja totesin jälleen kerran, ettei Susi etukäteisodotuksista huolimatta ollutkaan turhan janoinen vaan alle viiden litran satanen sujui. Sitten otin suunnan jo leppeäksi muuttuneessa päivänpaistessa kohti Haminaa. Vastaan tuli paljon autoja, jotka olivat venäläisissä rekistereissä olevien rekkojen kyydissä, rekkoja saattoi olla useita peräkkäin. Ajelin aikani ympyrää Haminassa kunnes kaiketi keskipakoisvoiman vaikutuksesta sinkouduin länteen johtavalle moottoritielle. Ohitin Kotkan turhankin vauhdikkaasti ja liidin ilman siipii Helsinkiä kohti ohittaen Pyhtään (Pyttis) ja Ruotsinpyhtään, josta mieleeni tuli, että vanhaa rajaa tässä nyt ollaan ylittämässä. Eri rajaa ja eri suuntaan kuin Lahtinen, mutta niistä ajoista vanha vänrikki tietenkin on jo tarinansa kertoillut.
Loviisan kohdalla toppuuttelin ja pidin kahvin ja munkin mittaisen tauon. Riisuin kaiken sadevarustuksen, kun tuntui syntiseltä tässä säässä sellaisissa kamppeissa ajella. Tauko oli muutenkin paikallaan, sillä nyt oli luontevaa siirtyä pienemmille teille ja jättää moottoritie kiireisimmille. Porvoossa ajoin kaupungin läpi, mutta en pysähdellyt kuin valopakolliset. Sitten Sipoo ja viimein Vantaan varsin kapea siivu ennen Helsinkiä.
Kohta olin jo Kehä I:llä ja mitä sopivimpaan aikaan, sillä olihan perjantai ja töistäpaluun tungos. Poissa oli leppoisa ajonautinto ja tilalla nykivä tahti. Kannelmäen Nesteellä ympyrä sulkeutui ja mittariin oli tullut 1730 km lisää. Kotona olin kello kuusitoista ja “työviikko” takana.
Kuva: kotipihalla Kannelmäessä
Kertomuksen kuvat ovat taiteellisesta valokuvasarjasta "Maailma on toisenlainen silmin"
Kuvassa Tse miettii moottoripyöräpäiväkirjan tekoa
Paljonko Susi juo jolkutellessaan
| 22-May-05 | Kannelmäki |
| km | litraa | kulutus | hinta/litra | hinta |
| päivämatka | a |
| 22-May-05 | Heinola |
| 177 | 8.20 | 4.63 | 1.137 | 9.32 |
|
| 22-May-05 | Maavesi |
| 182 | 7.61 | 4.18 | 1.160 | 8.83 |
| 379 | km |
| 23-May-05 | Riistavesi |
| 165 | 8.05 | 4.88 | 1.159 | 9.33 |
|
| 23-May-05 | Kuhmo |
| 191 | 8.07 | 4.23 | 1.209 | 9.76 |
| 336 | km |
| 25-May-05 | Kuhmo |
| 186 | 9.01 | 4.84 | 1.209 | 10.89 |
|
| 26-May-05 | Koli |
| 181 | 8.28 | 4.57 | 1.198 | 9.92 |
|
| 26-May-05 | Kerimäki |
| 221 | 9.50 | 4.30 | 1.239 | 11.77 |
| 524 | km |
| 27-May-05 | Taavetti |
| 218 | 10.22 | 4.69 | 1.179 | 12.05 |
|
| 27-May-05 | Kannelmäki |
| 209 | 9.35 | 4.47 | 1.179 | 11.02 |
| 291 | km |
|
|
|
|
|
|
| Yhteensä | 1730 |
| km |
|
|
|
|
| 78.29 |
| l |
|
|
|
|
| 92.89 |
| € |
|
|
|
|
| keskikulutus | 4.53 |
| l/100km |
|
Ural Wolf: "Olen kaunis, olen rohkea, olen vapaa, syntynyt kulkemaan."
John Phillip ja Paola
Käskynjakoa
Iltapäivän aikana ajamme varmaankin noin viitisenkymmentä kilometriä. Kun tulemme viimeistä kertaa paikalle kaikki sujuu automaattisesti samalla tavalla vaikka kuvausauto ei olekaan paikalla vaan jossain takanamme. Siirrymme määrätietoisen maleksivana joukkona tanssilavalle, jonka ovi on tiekuvausten aikana auennut. Sisältä tuleva mies taitaa hieman säikähtää hyvin harjoiteltua tilan haltuunottoamme ja kysyy ääni vapisten mitä me sinne... Tämä kohtaushan taitaa toimia. 
Köytän kamani Suden selkään ja varustaudun ajamaan kohti yötä ja pohjoista. Hannu lähtee Helsingin suuntaan. Minun ensimmäinen etappini on Partaharju Pieksämäellä. Tytti on siellä isosena. Suunnittelen moikkaavani häntä ja mietiskelen yöpymismahdollisuuksia. Olen kyllä tarvittaessa valmis ajamaan läpi yönkin, mutta mikä se sellainen tarvis on... Soitan tyttärelleni ja hän lupaa tuntea minut. Kun kysyn yöpaikkaa, hän sanoo olevansa rippikoululeirillä isosena, ei leirintäalueen hoitajana. Ilta viilenee ja hieman hämärtyy. Ajokeli pysyy kuivana.
